KIEKKO-67 

< Takaisin

Lauantai-ilta tarjosi Impivaaran jäähalliin kerääntyneille 30 jääkoronanhimoiselle katsojalle erinomaisen hyvän esimerkin siitä, kuinka asiat voi tehdä itselleen mahdollisimman vaikeaksi.

 

Sangen varamiehisenä pelatun TarU-ottelun jälkeen Kiekko-67 sai kotipeliin paikallisvastustaja TuK-V:tä vastaan kokoonpanon, jossa oli ainakin näennäisen sopivassa suhteessa maalintekoon kykeneväisiä pelaajia sekä niitä, joiden merkittävin anti tapahtumalle oli läsnäolo ja lepoajan tarjoaminen ensin mainituille. Paikalle saatiin jopa kaksi viimeisen viiden vuoden aikana jääelementin kanssa tekemisissä ollutta maalivahtia.

 

Niinpä käsillä oli Kiekko-67:n tämän kauden tähänastisista otteluista se, joka muistutti eniten jääkiekkoa. Kerrankin kiekkoa saatiin vastustajalta lainaksi riittävästi, jotta vastustajan maalille päästiin koko ottelun ajan luomaan varsin miellyttävä määrä maalipaikkoja.

 

Reipashenkisen parituntisen aikana jouduttiin kuitenkin toteamaan, että kiekko täytyy osata myös siirtää uuniin saakka. Tämä osoittautui melkoiseksi kompastuskiveksi. Toki kuudella maalilla on joskus jääkiekkopelejä voitettukin, mutta se edellyttää kolmosdivaritasolla myös auttavaa kiinnostusta oman maalin varjelemiseen. Kiekko-67:n puolustuspään puolustuspeliin lanseeraama, kaukalon laitoja hyväilevä U-muodostelma on symmetrinen ja esteettisesti viehättävä, mutta jättää jo pelkällä olemuksellaan jonkin verran tilaa kentän keskimmäiselle kolmannekselle, josta maalit kovin usein tehdään. Tälläkin kertaa vastustaja osasi toteuttaa itseään ko. alueella.

 

Aleksi Lahdenveden heti alussa tekemän johtomaalin jälkeen Kisurit teki kolme seuraavaa maalia. Toisessa erässä olemisen tuska alkoi kuitenkin hieman helpottaa, kun peli kirittiin tasoihin em. Lahdenveden ja Ville Leinon maaleilla.

 

Näin ollen kolmanteen erään lähdettiin 3–3-lukemista ja vahvasti sillä fiiliksellä, että peli olisi tavallaan voitettavissa. Se tunne pääsi hieman vahvistumaan kolmannen erän alussa, kun jopa Jesse Haapaniemi onnistui tekemään maalin.

Kipeästi kaivattua kahden tai useamman maalin eroa taululle ei kuitenkaan saatu. Siinä missä omat maalipaikat sudittiin joko tolppiin, plekseihin tai päin mainiosti pelannutta Kisureiden kassari Paavo Vainikkaa, vastustaja oli huomattavasti tehokkaammalla tuulella ja asensi kiekkoa yläriman alle melkoisen paljon tehokkaammalla prosentilla.

 

Niinpä viimeisen minuutin käynnistyessä Kiekko-67 oli menestyksekkäästi hankkiutunut jo 5–6-tappioasemaan. Tässä vaiheessa kotijoukkue pääsi pelaamaan ylivoimaa ja otti myös kuudennen kenttäpelaajan jäälle. Tästä huolimatta Aleksi Lehtonen onnistui tasoittamaan pelin, mikä tiesi taas vaihteeksi jatkoaikaa.
 

Sitä pelattiin samoissa merkeissä kuin varsinaistakin peliaikaa. Kiekko-67 piti kiekkoa tavallaan kivan näköisesti ja tekaisi pari maalipaikkaakin, mutta ottelun ratkaiseminen kaatui maistumispuolen ongelmiin. Kisureita moinen ei riivannut, vaan kun kiekko kerran vastustajalle annettiin, tuloksena oli ylivoimahyökkäys ja ottelun ratkaisumaali. Saadusta yhdestä pisteestä ei tullut kuin kiukkuiseksi, sillä kun maalivahtien torjunnat ovat 17–49, joku toinen lopputulos saattaisi puhutella hieman enemmän.
Voinemme myös todeta, että jatkoajat eivät ole meidän juttu.
 

Voittamisen vaikeaksi osoittautunutta taitoa on mahdollista opetella seuraavan kerran Uudessakaupungissa sunnuntaina (!) 6. marraskuuta.
 

Kiekko-67 – TuK-V 6–7 ja.
 

1.36 Aleksi Lahdenvesi (Joni Rinta-Pollari) 1–0

22.43 Lahdenvesi (Christian Kaukoranta, Ville Leino) 2–3

28.27 Leino (Rinta-Pollari, Aleksi Lehtonen) 3–3

43.56 Jesse Haapaniemi (Rinta-Pollari, Tomi Seppä) 4–3 yv

50.28 Lehtonen (Leino, Seppä) 5–4

59.23 Lehtonen 6–6 yv im

62.38 Laaksonen (Lehtinen) 6-7 ja